En tiedä liekö koskaan maininnut, mutta olen kovin, kovin kyllästynyt tavaroihin. En siis haluaisi antaa kenellekään lahjaksi tavaraa. Lapset toki ovat poikkeus, mutta heillekin pyrin etsimään jotain käyttökelpoista. En sellaista, joka hajoaa hetkessä tai jää kaapin uumeniin. Joskus tässä onnistun, yleensä en :). Sen lisäksi tahtoisin mahdollisimman usein ainakin lasten kummien, opettajien, ohjaajien ym. kohdalla lahjassa tai muistamisessa näkyvän lapsen oma käden jälki.

Tyttäreni puolestaan eivät ole kovinkaan innokkaita näpräilijöitä. He eivät juurikaan askartele tai piirtele koulun ulkopuolella, mikä aiheuttaa hiukan päänvaivaa, kun mietitään muistamisia. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että molemmat pitävät leipomisesta. Muffinssien teko onnistuu meidän 7-vuotiaaltakin lähes itsestään. Vähän uunin käytössä ja määrissä pitää auttaa.

Tyttäreni itse ehdotti mustikkamuffinssien leipomista ja kun kaikkia tarvittavia aineita oli kaapissa, niin kulho käteen ja menoksi. Oli sen aika ihana, kuinka ylpeä tyttö oli, kun nämä onnistuivat yli odotusten ja lahjan saajatkin kehuivat makua. Ihana nähdä, kuinka tällaisten onnistumisten jälkeen tyttö tuntuu kasvavan monta senttiä pituutta.

Vaikka juuri kerroin, että tytöt eivät juurikaan näperrä, niin tuolloin tyttäreni oli tehnyt hamahelmistä perhosen ääriviivoja, jotka keksittiin laittaa kortiksi. Kerrankin saatiin viimeistellyn näköinen "paketti". Meillä kun tuppaa kaikki jäämään tai ainakin näyttämään keskeneräiseltä. Rasiat minä taittelin paksuhkosta lahjapaperista. Ajoivat kyllä asian, mutta ehdottomasti parempi olisi ollut kartonki.

Jos jotain vielä saisin toivoa, niin kalenteriin voisimme merkitä ajoissa, milloin ketäkin pitäisi muistaa, jotta ei joka kerta menisi yöhön asti näiden kanssa. Jos jotain hyvää pitää keksiä, niin kesän keskiyön valaistus tekee näistä kuvista aika tunnelmallisia.